Vesistövaikutusten minimointi

Raskaasta vesistökuormasta loikilla kunnon kalavesiin


Tulin Mänttään töihin vuonna 1980. Ympäröivien vesien kannalta tuo aika oli ankeaa. Tehtaan alapuolinen vesistö oli käytännössä kuollutta kuuden kilometrin matkan Vilppulankoskelle saakka. Mädäntyneen kananmunan lemu leijaili vesistön liepeillä joka kesä. Ravinnekuorma vesistössä oli raskas.

Miten tähän oli tultu? Sellu- ja paperitehtaat on kautta historian perustettu sinne, missä on saatavilla puuraaka-ainetta ja riittävästi tuotantoprosessien tarvitsemaa puhdasta vettä. Kuten Mäntässä, myös muualla tehtaiden aiheuttamat haitat olivat alkaneet lisääntyä tehtaiden ja tuotannon kasvaessa. Alapuolisissa vesistöissä kalanpyydykset likaantuivat, saaliit heikkenivät ja paikoin loppuivat kokonaan. Järvivettä ei voinut enää käyttää saunassa tai karjan juottamiseen, uiminen tutuilla uimapaikoilla jäi historiaan. Jo 1960-luvun alussa monien suomalaistehtaidenkin lähivedet olivat erittäin huonossa kunnossa – kuvottavasti lemuavat vedet olivat jopa täysin elottomia.

Tehtaat suunnittelivat ja toteuttivat prosessiparannuksia,  joiden avulla pyrittiin toisaalta tehostamaan tuotantoa, toisaalta pienentämään jätevesihaittoja. Niinpä 1960-luvun puolivälin tienoilla saavutettiin tilanne, jossa jätevesikuormitus ei enää kasvanut, vaikka paperin ja kartongin tuotanto jatkoi kasvuaan. Pian kuitenkin huomattiin, että tehtaan sisäisillä prosessiparannuksilla ei saatu aikaan riittävää parannusta jätevesikuormitukseen. Tarvittiin lisätoimia.

Tehtaiden jätevesiä alettiin puhdistaa ensiksi rakentamalla ns. mekaanisia puhdistamoja, joiden avulla niistä saatiin talteen kuidut ja muut kiintoaineet. Ensimmäinen puhdistamo rakennettiin vuonna 1963, mutta useimmat vasta 1970- ja 1980-luvuilla. Mekaanisilla puhdistamoilla kiintoainekuormitus saatiinkin alenemaan merkittävästi. Ne eivät kuitenkaan poistaneet jätevesistä liuenneita, happikatoa aiheuttaneita aineita, joita tuli varsinkin sellutehtailta. Asiaa auttoi vanhojen sulfiittisellutehtaiden sulkeminen. Samaan aikaan sulfaattisellun tuotantoa kuitenkin lisättiin, ja sellun valkaisusta aiheutui lisää kuormitusta. 1980-luku toi selkeitä parannuksia. Mäntässä tilanne koheni, kun vuonna 1982 sulfiittisellutehtaan jäteliemistä alettiin valmistaa Pekilo-proteiinia, jota käytettiin eläinrehuna. Seuraava tärkeä askel otettiin vuonna 1986, jolloin tehtaan uusi biologinen puhdistamo käynnistyi. Sen ansiosta jätevesikuormitus pieneni merkittävästi.

Prosessimuutosten lisäksi ruvettiin toteuttamaan biologista puhdistamista, jotta jätevesistä saataisiin pois happikatoa aiheuttavia aineksia. Aluksi rakennettiin suuria lammikoita, joihin jätevedet johdettiin ja joihin vatkattiin ilmaa mikrobitoiminnan käynnistämiseksi. Ensimmäinen laitos käynnistyi vuonna 1980. Varsin pian ruvettiin rakentamaan tehokkaampia biologisia puhdistamoita, aktiivilietelaitoksia. Niinpä 1980-luvun lopussa useimmilla sellu- ja paperitehtailla oli käytössä biologinen puhdistamo.

1990-luvulle tultaessa sulfiittisellun valmistus väheni edelleen ympäristöä vähemmän kuormittavan tekniikan tieltä. Mäntän vanha sellutehdas suljettiin vuonna 1992, ja se olikin ympäristön kannalta merkittävä asia. Tuskin kukaan osasi arvioida, kuinka nopeasti erittäin huonossa kunnossa ollut vesistö elpyisi. 

Kuten sanotaan, kehitys kehittyy. 2000-luvulle tultaessa ympäristöä vähemmän kuormittavista käytännöistä oli tullut tehtaiden arkea jo käytännössä kaikkialla. Puhdistustulokset olivat niin hyviä, että joku tehtaanjohtaja innostui tarjoamaan puhdistettua jätevettä arvovieraiden maisteltavaksi!

1980-luvusta on tultu pitkä ja onnistunut matka. Mänttäläisenä on tänään mukava todeta, että puhtaiden vesien Vilppulankoski on taas yksi Pirkanmaan suosituimmista urheilukalastuskohteista.

 

Kirjoittaja Jukka Karppinen on eläkkeellä oleva ympäristöjohtaja Metsä Groupista.