Oululaiseen insinööriperheeseen syntynyt Ilkka Hämälä asui lapsena Oulu-yhtiön sellutehtaan naapurissa. Vain vähän kauempana oli Toppilan sellutehdas. Jompikumpi haisi aina. Lisäksi lähistöllä oli Typpi-yhtiön lannoitetehdas, jonka piipusta nousi sakeaa savua.
”Suunnilleen tuon väristä”, Hämälä sanoo ja osoittaa pöydällään lepäävää vihreää kynää.
Oulu oli ympäristökatastrofi, hän muistelee. Männyt olivat kuolleet latvasta neljä metriä alaspäin ja merestä nousi paha haju. Oulun edestä nostettu kala maistui tehtaalle.
”Kävimme isän kanssa ostamassa kalaa Oulun torilta. Kauppias leikkasi puukolla pyrstön juuresta pienen palan ja maistoi sitä asiakkaan nähden näyttääkseen, maistuuko se selluvesille. Jos se oli Oulun läheltä pyydetty, sitä ei voinut syödä.”
Hämälä sanoo kokeneensa nuorena ympäristöahdistusta, samanlaista, jota monet nuoret nykyäänkin kokevat. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri sen takia, hän lähti opiskelemaan sellu- ja paperitekniikkaa Otaniemeen.
Koko hänen työuransa ajan metsäteollisuudessa on pohdittu, miten ympäristövaikutuksia vähennetään. Yksi tärkeä muutos tapahtui, kun Ahlström 1970-luvun alussa rakensi Varkauteen maailman ensimmäisen sellutehtaan, jossa hajukaasut kerättiin talteen. Muut yhtiöt seurasivat.
Vesiensuojelun tila puolestaan alkoi parantua, kun tehtaiden yhteyteen alettiin rakentaa aktiivilietelaitoksia, jossa bakteerit hajottavat jätevedestä orgaanisia yhdisteitä. Ensimmäinen tehtiin vuonna 1985 Äänekosken sellutehtaalle, jossa sellutehdas ja paikalliset asukkaat olivat kiistelleet vesiensuojelusta.
Aktiivilietelaitos rakennettiin myös Joutsenon sellutehtaalle, jossa Hämälä työskenteli 1980-luvun lopulla tutkimusinsinöörinä. Hän huomauttaa, että aktiivilietelaitos vaati muutoksia myös itse tehtaan toimintaan.
”Lietelaitoksessa toimii biologinen prosessi, joka edellyttää, että sellutehtaan kemiallista prosessia pitää ajaa tarkasti. Koska jos aiheutuu päästöryöppy, biologinen prosessi kuolee. Lietelaitos vaatii, että tehtaalta tuleva kuormitus pysyy kohtuullisena.”
Joutsenon-vuosinaan Hämälä pääsi ensimmäistä kertaa tekemisiin ympäristöaktivistien kanssa.
Kaasumaisen kloorin käyttö sellun valkaisussa oli ongelmallista, koska prosessissa syntyi dioksiinia, joka aiheuttaa syöpää. Tämän vuoksi metsäyhtiöt kehittivät menetelmiä, joissa klooria ei tarvittu. Joutsenossa kloorista luovuttiin vuonna 1991, ja yhtiö antoi sellulle nimen Ekopine.
Ympäristöjärjestö Greenpeace katsoi, että kyse on viherpesusta. Neljä aktivistia ajoi veneellä sellutehtaan rantaan mukanaan kankaasta tehty metrin korkuinen vihreä ankka – järjestön mielestä Ekopinen ympäristöystävällisyys oli ”ankka” eli paikkaansa pitämätön väite.
Hämälä otti aktivistit vastaan. Nämä kuitenkin kiipesivät aktiivilietelaitoksen puhdistamon päälle.
Puhdistamossa on pintailmastuslaitos, jossa sähkömoottorit pyörittävät suuria roottoreita, jotka puolestaan puhaltavat ilmaa jäteveteen. Rakenne on avoin, jotta ilma pääsee virtaamaan. Jätevesi kuohuu virtauksen voimasta ja pärskeet leviävät laitoksen rakenteisiin. Vedessä on suopaa, joten rakenteet muuttuvat liukkaiksi.
Hämälä katsoi kauhuissaan, kun aktivistit kiipeilivät laitoksen päällä ja heidän allaan valtavat roottorit pyörivät kovaa vauhtia.
”Huusin että tulkaa alas, tehän kuolette jos te putoatte.”
Hänen sanoillaan ei ollut vaikutusta. Kun vieraat olivat saaneet esiteltyä mielenosoituslakanaansa puhdistamon päällä valokuvia varten, he laskeutuivat oma-aloitteisesti. Kukaan ei vahingoittunut, mutta Hämälää tilanne hirvittää vieläkin.
”Jälkikäteen olen ajatellut, että minun olisi ilman muuta pitänyt lyödä hätäkatkaisijaa ja pysäyttää laitos.”
Vuosien mittaan ympäristöjärjestöt ovat tulleet Hämälälle tutuiksi. Näkemykset ovat joskus kaukana toisistaan, mutta joskus yllättävänkin lähellä. Hän uskoo, että metsäteollisuus on vähentänyt päästöjään ja muuttanut metsienkäsittelytapojaan osittain järjestöjen työn ansiosta.
”Pahasti pelkään, että jos mitään ulkoista painetta ei olisi ollut, muutosta ei olisi tullut.”
Tällä vuosituhannella pääpaino on ollut metsien monimuotoisuuden turvaamisessa ja ilmastonmuutoksen valmistautumisessa. Jo 1990-luvulla luotiin metsien sertifiointijärjestelmät, jotka saivat alkunsa sademetsien turvaamiseksi trooppisilta plantaasimetsiltä. Niitä on sittemmin sovitettu pohjoiseen metsätalouteen.
Plantaasimetsätalous muistuttaa tehomaataloutta: puut kaadetaan, hakkuuaukko myrkytetään ja uusi sukupolvi kasvatetaan ennen kuin tuhoeliöt ehtivät palata. Luonnonmukaisesta ekologiasta ei ole mitään jäljellä, kun taas suomalaisessa talousmetsässä sitä on Metsä Groupissa tehdyn arvion mukaan jäljellä 70 prosenttia.
Tätäkin lukua on Hämälän pääjohtajakaudella lähdetty parantamaan. Kaksi vuotta sitten Metsä Group esitteli uudistavan metsätalouden periaatteet, joiden ytimessä on ajatus, että samalla kun metsiä hyödynnetään taloudellisesti, metsäluonnon tilaa parannetaan.
Periaatteita sovelletaan käytäntöön Metsä Group Plus -metsänhoitomallilla. Siinä metsiin jätetään enemmän säästöpuita ja tekopökkelöitä kuin sertifikaatit edellyttävät, ja lahopuuta tavoitellaan enemmän. Vesistöjen ympärille jätetään leveät suojakaistaleet. Metsä Groupin omistajajäsenet päättävät itse, millä tavoin he metsiään käsittelevät, mutta viime vuonna jo kolmannes puukaupoista tehtiin Metsä Group Plus -mallin mukaan.
Hämälän vuonna 2018 alkaneella pääjohtajakaudella Metsä Group on investoinut paljon ja tuotantolaitoksia on päivitetty kilpailukyvyn parantamiseksi. Yhtiö on vahvassa kunnossa, mikä antaa puskuria, kun maailmantalous on sekaisin. Silti hän nostaa kaikkein korkeimmalle muutokset metsänhoidon periaatteissa.
”Olen myötävaikuttanut metsätalouden ekologiseen kehitykseen ja biodiversiteettiä tukevaan kehitykseen. Pidän sitä suurimpana onnistumisenani.”
Uudistavaa metsätaloutta voi arvostella siitä, että metsään jätetään rahanarvoista puutavaraa ja metsänomistajan taloudellinen tulos laskee. Hämälän mukaan vastustusta on kuulunut vain vähän. Yksi syy on, että juuri taloudelliset syyt tekevät periaatteista järkeviä.
”Monimuotoisuus parantaa metsien vastustuskykyä, jota tarvitaan, kun ilmasto muuttuu. Pystymme vähentämään metsätuhoriskiä, millä on metsänomistajalle taloudellista merkitystä.”
Tulevaisuudessa metsän taloudellinen merkitys ei sitä paitsi perustu pelkkään puukauppaan, Hämälä ennustaa. Yhteiskunnallinen kehitys kulkee siihen suuntaan, että luonto- ja hiilikompensaatiot alkavat tuoda tuloja metsänomistajalle.
”Metsän taloudellinen arvo muodostuu jatkossa sekä puukaupasta että muista tekijöistä. Meidän haasteemme on vaikuttaa siihen, että ne kaikki ovat tasapainossa.”
Hän muistuttaa, että jotta metsä sitoo hiiltä pitkällä aikavälillä, puuta pitää toisinaan viedä sieltä pois, muuten hiilinielu pysähtyy. Tämä seikka pitää ottaa huomioon, kun hiilidioksidille laaditaan kompensaatiomallia. Luontoarvokauppa puolestaan ei voi tarkoittaa vain sitä, että laajoja alueita otetaan pysyvään ja tiukkaan suojeluun. Sopivia kohteita pitää voida löytää myös talousmetsistä.
”Tähän suuntaan lainsäädäntöä pitää kehittää. Puun tarvehan ei maailmassa osoita minkäänlaista taantumista, vaan ihmiset tarvitsevat arjessaan puusta valmistettuja tuotteita.”
Metsäteollisuus on tällä vuosituhannella käynyt läpi ison muutoksen, kun painopaperin valmistus on kutistunut murto-osaan aiemmasta. Joidenkin mielestä metsäteollisuus teki virheen, kun se vielä 30 vuotta sitten keskittyi papereihin, vaikka sähköinen tiedonvälitys teki jo tuloaan.
Hämälä on eri mieltä. Hän muistuttaa, että painopaperit olivat vielä 1990-luvulla hyvin kannattava tuote, koska ihmiset lukivat runsaasti lehtiä ja kirjoja.
”Jo 1970-luvun lopulla oli puhuttu, että digitalisaatio kaataa painopaperit. Se kuitenkin tapahtui vasta, kun päätelaitteet tulivat sille tasolle, että ne korvaavat paperin.”
Hän muistuttaa, että metsäteollisuus on läpi historiansa usein joutunut muuttumaan, kun maailma on muuttunut ja teknologia kehittynyt. Osa muutoksista on pieniä, osa isoja. Esimerkiksi sähköteknisten paperien valmistus loppui, kun kaapelien eristeenä ei enää käytetty paperia. Sellunkeiton sulfiittimenetelmästä luovuttiin, kun lujempaa massaa tuottava sulfaattimenetelmä nousi valtavirraksi.
Muutokset tapahtuvat hitaasti, koska kun tehdas rakennetaan, sen odotetaan toimivan vähintään 30 vuotta. Tehtaan tuote suunnitellaan sellaiseksi, että kysyntää riittää koko elinkaaren ajan.
Toisinaan kysytään, miksei Metsä Group jalosta sellua pitemmälle. Hämälän mukaan yhtiö panostaa perusteollisuuteen, jota ohjaa yhtiön omistajajäsenten tuottama raaka-aine, puu.
”Ei Outokummultakaan kysytä, miksi teette terästä kun voisitte tehdä pesukoneita.”
Puun arvokkaimman tyviosan Metsä Group sahaa laudoiksi ja sorvaa vaneriksi. Latvaosasta ja sahauksessa syntyvästä hakkeesta keitetään sellua. Sellu on perusraaka-aine, josta voidaan tehdä esimerkiksi paperia, kartonkia ja kangaskuitua. Metsä Group jalostaa itse noin puolet tuottamastaan sellusta.
”Kuitupuun jalostamiseen ei toistaiseksi ole järkevämpää vaihtoehtoa kuin tehdä sellua ja jatkojalostaa sitä. Puun suora energiakäyttö ei ole validi vaihtoehto.”
Hän kehottaakin yhtiön omistajajäseniä toisaalta katsomaan pitkälle tulevaisuuteen, toisaalta elämään tätä päivää nykyisten reunaehtojen puitteissa.
”Katsokaa kauas mutta tehkää niitä asioita, joita tänä päivänä pitää tehdä.”
Mitä teet eläkkeellä?
Lähes 40 vuoden uran Metsä Groupilla tehnyt Ilkka Hämälä lopettaa työt yhtiön pääjohtajana kesäkuun lopussa, ja uutena pääjohtajana aloittaa Jussi Vanhanen. Hämälä jää yhtiöstä eläkkeelle lokakuussa. Loivaa laskeutumista eläkepäiviin tukevat kolme ensi vuoden alkupuolelle jatkuvaa hallintopaikkaa: Metsä Groupin sellu- ja sahayhtiö Metsä Fibren hallituksessa, Ilmarisen hallintoneuvostossa puheenjohtajuus ja Laatuyhdistyksen puheenjohtajuus. Uusi ja mielenkiintoinen avaus innokkaalle teatteriharrastajalle on Suomen Kansallisteatterin hallitustehtävä.
Muuten Hämälä aikoo todellakin ”jäädä eläkkeelle”, hän ei siis suunnittele suurimittaisia työprojekteja.
”Työvuosia on mittarissa aika paljon. Ihmisen pitää myös elää vapaana.”
teksti: Ilkka Luukkonen, kuvat Seppo Samuli